FC Pori Paradise

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.11.2016 

”Paratiisi on yliluonnollinen maailma, jota pidetään toivottavana ja johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisit ovat usein ihanteellista maisemaa muistuttavia elinympäristöjä, jotka ovat esteettisiä, yltäkylläisiä, onnellisia ja vaarattomia.”

Porilainen jalkapallo on nähnyt parempiakin päiviä. Tämä ei koske ainoastaan edustusjoukkueita. Harrastajamäärät jatkavat kasvuaan, mutta miten on todellisen pelaajapolun laita? Sekä todellisen, faktapohjaisen laadun. Porilainen jalkapallo on aika tavalla Suomifutis pienoiskoossa.

Oletko kuullut tämän väitteen?
- Koska Pori on (pian) Suomen kymmenenneksi suurin kaupunki, Porissa pitäisi olla Veikkausliiga-joukkue. Näinhän se matemaattisesti menee.

Nykyään juniorimaajoukkueissa pelaa noin 40 pelaajaa per ikäluokka. Eikö samalla logiikalla kuin edellä Porista pitäisi olla myös 4 juniorimaajoukkuepelaajaa per ikäluokka? Resurssien puolesta jälkimmäinen esimerkki on paljon realistisempi kuin jonkun seuran edustusjoukkueen pelaaminen Veikkausliigassa.

Vakituisia juniorimaajoukkuepelaajia Porissa ja samalla Satakunnassa on tällä hetkellä 2-3. Aluemaajoukkueleireilläkin (Turku-Tampere-Satakunta) nähdään vain harvoja porilaisia, vaikka kyseessä on ”varttimaajoukkue”. Nämä luvut ovat kaikilla mittareilla liian vähän.

Millainen olisi porilainen jalkapalloparatiisi? Jossa kaikkien lasten ja nuorten yhtenäinen pelaajapolku tuottaisi laadukkaita ja peliin rakastuneita aikuispelaajia niin kilpa- kuin harrastejoukkueisiin.

Kaupungin ykkösjoukkue pelaisi Veikkausliigassa, seuraava Kakkosessa ja loput alasarjoissa. A- ja B-nuoret pelaisivat SM-sarjassa ja näiden haastajajoukkueet seuraavilla tasolla. Nuoremmissa ikäluokissa menestyisimme niin Etelä-Länsiliigassa kuin Alueliigassakin. Pelaajat pelaisivat niissä joukkueissa, joka olisi heidän sen hetkiselle kehitystasolleen parasta.

Ruohonjuuritasolla seurojen ensimmäinen ja tärkein tehtävä olisi houkutella harrastajia mahdollisimman paljon jalkapallon pariin ja saada lapset rakastumaan lajiin. Seurat sitoutuisivat samankaltaiseen toimintaan ja valmentajien koulutukseen.  Junioripelaajien harjoittelu olisi monipuolista, perustuisi tutkittuun tietoon ja pelaajat viihtyisivät.

Useita seuroja hyödynnettäisiin siten, että pelejä saadaan lähellä kotia. Pelaajia pyrittäisiin pitämään mahdollisimman pitkään jalkapallon ja liikunnan parissa.

Valmentajat tervehtisivät iloisesti ja vaihtaisivat kuulumisia pelaajien kehityksestä ja hyvistä kokemuksista. Pelaajat liikkuisivat vaivattomasti seuroista toiseen pelaajan edun ollessa etusijalla. Tarvittaessa perustettaisiin yhteisjoukkueita (YJ-joukkue), joiden tarkoitus on pienentää drop out-kehitystä ja mahdollistaa täysipainoiseen kilpailutoimintaan osallistumisen.

Tämä olisi siis porilainen jalkapalloparatiisi. Konditionaalissa. Mutta kaikki jalkapallon parissa toimivat tiesivätkin jo nämä asiat. Eikö näin? Aivan…

Jalkapallon arkipäivän haasteet eivät ole mikään porilainen ilmiö. Näiden asioiden parissa painitaan jokaisessa suomalaisessa kylässä ja niemennotkossa jossa on enemmän kuin yksi seura.

Nyt tarvitaan sillanrakentajia. Ja sillanrakentajiin ei voi enää vallitsevassa tilanteessa suhtautua kuten siltainsinööri Akseli Jaatiseen suhtauduttiin Kuusmäellä.

Porin futiksessa on paljon potentiaalia. Nyt on aika realisoida koko potentiaali.